paluu etusivulle  tietoa palvelusta  suurenna   pienennä  
 ARTIKKELIHAKU
 ALUEHAKU
 KOHDEHAKU
 
   KARTTAHAKU
 
Salpalinjan linnoitustyöt Etelä-Savossa 1940–1944
Jorma Hytönen/Savonlinnan maakuntamuseo, 4.2.2015
 
    
 
Talvisodan rauhan solmimisesta huolimatta Suomen puolustus oli järjestettävä nopeasti uudelleen, joten ylipäällikkö Mannerheim kutsui 22.3.1940 Juvalle Inkilänhoviin neuvotteluun lähimpiä alaisiaan päättämään uuden pääpuolustuslinjan eteläisen osan kulusta. Välirauhan aikana Salpalinjan linnoitustyöt nykyisen Etelä-Savon alueella tehtiin III Armeijakunnan lohkolla Puumalan, Sulkavan, Säämingin, Punkaharjun, Kerimäen ja Savonrannan kunnissa. Osin linnoitteita rakennettiin tai niitä täydennettiin samoilla paikoilla, missä oli rakennettu talvisodan aikaisia linnoitteita, kuten Säämingin Piojärvellä ja Pesingillä. Välirauhan linnoitustöiden organisointiin otettiin myös mallia talvisodan linnoitustöistä perustamalla työryhmiä Maavoimien Linnoitustoimiston alaisuuteen. III Armeijakunnan alueella ensimmäiset työryhmät perustettiin Ruokolahden Syyspohjaan ja Eräjärvelle sekä Säämingin Särkilahdelle. Työryhmien määrän kasvaessa Linnoitustoimisto perusti niiden työnjohtoa varten työpiirejä. Näistä ensimmäinen perustettiin 2.7. Savonlinnassa johtamaan järvialueen linnoitustykistön rakennustöitä.

Linnoittaminen jakautui kenttä- ja kantalinnoittamiseen. Kenttälinnoittamisen kuten taistelu- ja yhteyshautojen kaivamisen ja kenttäkorsujen rakentamisen materiaalina oli maastosta saatavat ainekset (maa, puut, vitsakset, havut, kivet), joiden lisäksi käytettiin tehdastuotteita (rauta- ja piikkilanka, naulat, eristyspaperit). Kenttälinnoittamisesta vastasivat pääasiassa kenttäarmeija tai rauhan ajan joukot, ja työhön käytettiin käsityökaluja. Kantalinnoittaminen tarkoittaa tunneleita tai betonisia pesäkkeitä, korsuja ja tykkipattereita, joiden kaivamiseen, louhintaan ja valuihin käytettiin myös konevoimaa. Rakentamisesta vastasivat Linnoitustoimiston alainen palkattu siviilityövoima eli työjoukot (työpiirit ja niiden alaiset työryhmät eli työmuodostelmat) sekä urakoitsijat.

Välirauhan aikana maakunnassa työskenteli yhdeksän Linnoitustoimiston alaista työryhmää, joiden työtä ohjasi 2–3 työpiiriä. Näiden työjoukkojen lisäksi betonikorsujen rakentamista vauhditettiin palkkaamalla Kerimäen Raikuuseen tamperelainen Rakennustoimisto Tähtinen & Sola Oy ja Puumalan kirkonkylään varkautelainen Yhtymä Sopanen, Heino ja Lindroth. Rauhanajan joukko-osastot vastasivat pääosin kenttälinnoittamisesta, mutta sitä tekivät myös työjoukot – etenkin ennen jatkosodan syttymistä.

Työryhmän 331 tehtävänä oli rakentaa kaksi betonista 152 mm:n tykkiasemaa Sulkavan Ylisenauvilan Sarsuinmäelle. Alustavat työt alkoivat 26.6.1940 ja maankaivu, louhinta, laudoitus, raudoitus, valu, sisustus-työt, kaapelikanavien ja -koppien kaivu ja louhinta sekä maaston järjestely- ja naamioimistyöt kestivät vuoden verran.

Työryhmän 332 työnä oli rakentaa heinäkuusta 1940 lähtien kaksi betonista 152 mm:n tykkiasemaa Säämingin Särkijärven Purnunmäelle. 9.4.1941 työryhmä koostui 58 työläisestä. Rakennustöitä varten tehtiin ruokailurakennus, yhdistetty toimisto ja lottala, työkalu-, muona-, polttoaine- ja räjähdysainevarastot, katokset polkupyörille ja polttopuille, perunakellari sekä yhdistetty paja ja kompressorin konehuone.

Työryhmä 333 teki kivieste- ja kenttävarustustöitä Punkaharjun Putikossa ja Säämingin Puhakalla ja Piojärvellä. Syyskuun loppupuolella 1940 Säämingin Särkilahdessa insinööri Tynkkysen työmaalla oli töissä 12 rakennusmestaria ja työnjohtajaa ja noin 210 työmiestä. Miehet oli majoitettu osin taloihin ja telttoihin, koska parakit olivat vasta rakenteilla. Estekiviä oli saatu irrotettua 27 kpl ja rinneleikkausta oli kaivettu 77 metriä.

Työryhmä 334 louhi Säämingin Moinniemellä ampuma- ja yhteyshautoja sekä korsujen peruskuoppia kallioon. 21.9.1940 työryhmässä oli töissä 9 rakennusmestaria ja noin 350 työmiestä, joista 80 asui teltoissa ja loput taloissa. Huhtikuun alussa 1941 työryhmälle annettiin tehtäväksi louhia Kongonsaareen tunneli 150 ja tulenjohtopesäke 151, jotka jäivät osin keskeneräisiksi.

Työryhmässä 335 Punkaharjun Kulennoisissa oli 21.9.1940 töissä 8 rakennusmestaria ja 180 miestä. Työjoukot oli majoitettu osin telttoihin ja taloihin. Ampumahautaa oli kaivettu noin puoli kilometriä ja vesistökuljetuksia varten oli rakennettu kaksi laituria. Työryhmä louhi ja kaivoi Vaahersaloon sekä Punkaharjulle betonikorsujen peruskuoppia, jotka jäivät keskeneräisiksi Venesaaren kahta betonista asekorsua lukuun ottamatta. Myös Pihlaja- ja Puruveden saarien kenttävarustustyöt työllistivät työryhmää.

Työryhmän 336 tehtävänä oli rakentaa mm. hyökkäysvaunuesteitä Kerimäen Raikuun kanavan varteen ja neljä betonista mörssäriasemaa Uunraunioon. Lokakuun 1940 lopussa työryhmän koko oli 424 henkeä, mutta seuraavan kuun loppuun mennessä määrä kaksinkertaistui. Linnoittajien määrän lisääntyminen tuotti työmaalla ongelmia, mistä johtuen miehiä irtisanoutui työmaalle saapumisen jälkeen. Osa irtisanoutumisista johtui Helsingin kaupungin siirtoväen työhönsijoittajan ilmoittamista liian korkeista tuntipalkoista.

Työryhmä 337 perustettiin vähän ennen jatkosotaa, ja se ennätti toimia vain lyhyen aikaa Kerimäen Pikarniemessä, mistä se siirtyi kaksi päivää jatkosodan alkamisen jälkeen Työryhmän 336 yhteyteen Raikuu-seen.

Työryhmä 343 rakensi lokakuussa 1940 Sulkavan Lohilahdella kahta kenttävarusteista konekiväärin avoasemaa ja panssarintorjuntatykin avoasemaa. Telataipaleen kanavaa oli parannettu hyökkäysvaunuesteeksi, mutta Hintsalan kannakselta uupui 800 metriä kiviestettä kivien heikon saatavuuden vuoksi. Tialanmäelle työryhmä louhi majoitustunnelia sekä betonisia asekorsuja.

Työryhmä 344 louhi syksyllä 1940 käsiporilla 57 mm tykin sulkulinnaketta Puumalan Harmaaparran (nyk. Harmaasaaren) kallioon sekä taisteluhautaa läheisin Kukkeistensaariin ja Lietveden Huosion- ja Ketveleensaariin. Työryhmän keskittyi pitkälti kenttävarustustöihin ja tulenjohtopaikkojen kallionlouhintaan.

Talvisodan kokemukset rannikkotykistöstä maavoimien puolustuksen tukena vaikuttivat joukkojen käyttöön välirauhan järvialueen puolustusjärjestelyissä. Uusi aselaji syntyi, kun Savonlinnan seudulle siirtyneen Laatokan Meripuolustuksen rannikkotykistö muutettiin linnoitustykistöksi. Joukko-osaston tehtäväksi muodostui vanhalla tykkikalustolla varustettujen linnoitustykistöpatterien perustaminen koko itärajan pituudelle. Laatokan Meripuolustuksen uudelleenjärjestelyssä Saimaan vesistön etelä- ja keskiosasta tulivat vastaamaan joukot, joiden nimeksi vakiintuivat elokuun alkuun 1940 mennessä Linnoitustykistöpatteristot 3 ja 4. Joukkojen vastuualue ulottui Taipalsaaren Kyläniemestä Savonrannalle. Maakunnan linnoitustykistön tunnetuimmat betonilinnakkeet ehdittiin rakentaa Kerimäen Uunraunioon neljälle yhdeksän tuuman (229 mm:n) mörssärille sekä Säämingin Purnunmälle ja Sulkavan Sarsuinmäelle neljälle kuuden tuuman (152 mm:n) merikanuunalle mallia Canet. Muut linnakkeet oli tarkoitettu erityyppisille kenttätykeille.

Sulku- eli korsutykistö oli osa linnoitustykistöä, joka sijoitettiin sivustatuliasemaan etulinjaan. Tykillä ammuttiin leveyssuunnassa rajoitettua sulkutulta konekiväärin tapaan, mutta myös epäsuoraan ammuntaan piti pystyä. Mitä kapeampi sulku oli, sitä suuremman tuli tykin tulinopeuden olla. Riittävä sirpaletiheys saatiin myös useammalla tykillä. Sulkutykkien kohteena olivat vihollisen joukot ja hyökkäysvaunut. Etulinjaan sijoituksen vuoksi sulkutykki tuli sijoittaa niin, ettei vihollinen voinut ampua 3–4 km:n päästä raskaan tykin suoralla suuntauksella tykkikorsun ampuma-aukosta sisään tai korsun seinään. Samalla sulkulinnakkeen tuli kestää myös tykistön laakatulta. Sulkutykkikorsut jäivät valamatta eli parhaimmillaan ehdittiin kaivaa tai louhia peruskuopat, kuten Säämingin Väistönsaareen.

Linnoitustykistön ohella järvialueen toinen ominainen piirre oli Sisävesilaivaston (10.2.1941 lähtien Sisä-vesilaivueen) käyttö puolustustaistelussa. Huhtikuun lopulla 1940 Laatokan Meripuolustuksen Esikunnan mukana Savonlinnasta Varkauteen siirtyi eri yksiköitä, joista muodostettu Varkauden Tukikohta varasi Saimaan Sisävesilaivastolle kaluston ja henkilöstön, koulutti sen ja suoritti sodanajan valmistelutöitä. Sisävesilaivasto hoiti Saimaan saarien linnoitustykistöpatterien kuljetuksia sekä I, III ja IV Armeijakunnan vesitiekuljetuksia. Tukikohta hankki aluksensa vuokraamalla, ostamalla tai rakentamalla. Näistä aluksista höyryhinaajia muutettiin tykkiveneiksi varustamalla ne 47 mm:n merikanuunoilla ja 20 mm:n pikatykeillä.

Salpalinjalle on Etelä-Savossa ominaista linnoitustöiden keskeneräisyys. Maakuntaan ehdittiin valaa vain 16 jalkaväen korsua (Kerimäen Raikuu, Punkaharjun Venesaari ja Puumalan kirkonkylä) ja louhia kolme tunnelia (Kerimäen Raikuu, Säämingin Kongonsaari ja Sulkavan Hintsala). Osaltaan työtä hidastuttivat myös vesistöt. Siinä missä järvialue muodosti luonnollisen esteen viholliselle, se muodosti luonnollisen esteen myös rakentajalle. Huhtikuun puolivälissä 1941 Linnoitustoimiston suunnitelmissa oli valaa aiemmin määrättyjen järeiden betonikorsujen lisäksi noin 52 uutta järeää korsua Säämingin Särkilahteen, Puumalaan, Sulkavan Hintsalaan, Kerimäen Raikuun ja Pistalanjärven länsirannan välille, Puruveden saariin (Vaahersalo–Punkaharju/Takaharju–Patasalo–Pieni Paasisaari–Vehkasalo–Hevossalo) sekä Säämingin Moinsaloon (Kurkiniemi–Saukonsaari–Kongonsaari–Pellossalo–Sikosaari–Nikaniemi–Hyypiänniemi–Väistönsaari–Pesinki). Mäntyharjun Kasesmäkeen suunniteltiin puolestaan louhittavaksi tunneli ampumatarvikevarikkoa varten.

Jatkosodan kynnyksellä maakunnassa perustettiin linnoitusjalkaväki eli linnoituspataljoonat ja -komppaniat, jotka miehittivät asemat. Samassa yhteydessä työryhmät muutettiin sodanajan kokoonpanoon linnoitusrakennuspataljooniksi, joiden tehtävä oli vapauttaa taistelujoukkojen pioneerit sodan alkuvaiheessa mm. teiden ja siltojen kunnostuksista.

Jatkosodan vuosina välirauhan aikaisella pääpuolustuslinjalla elettiin pitkään rauhan vuosia. Linja ei kuitenkaan ollut täysin vailla huomiota, sillä ainakin Kerimäellä hermotoipilaat huolsivat korsujen teräsosia, leikkasivat maata korsujen ampumasektoreista ja kivesivät betonista mörssäriasemaa vuodenvaihteessa 1943–1944. Linjan uusi kunnostustyö alkoi Neuvostoliiton suurhyökkäyksen jälkeen, kun 17.6.1944 suurin osa linnoitusrakennusjoukoista määrättiin siirtymään välirauhan aikaiselle pääpuolustuslinjalle. Välirauhan aikaisia työpiirejä vastasivat nyt linnoitusrakennuspiirit ja työryhmiä linnoitusrakennuspataljoonat ja -komppaniat, työkomppaniat ja linnoituskorjauspajat.

Alueen linnoitusrakennusjoukkoja johtivat linnoitusrakennuspiirit, joista 46. piiri vastasi Savonrannan alueesta ja 33. piiri muusta nykyisen Etelä-Savon alueesta. Linnoittamisen aikana järjestelyt muuttuivat, kun 33. piirin alueella toimi osan aikaa 34. piiri ja 33. piiri toimi myös Savonrannalla. Linnoitusrakennuspatal-joonista 216 linnoitti Sulkavalla (Telataipale), 232 Puumalassa, 333 Punkaharjulla (Kulennoinen) ja 507 Säämingissä (Moinsalmi) sekä 611 Kerimäellä (Raikuu). Erillisistä linnoitusrakennuskomppanioista 3 linnoitti Punkaharjulla (Laukansaari), 19 Säämingissä (Moinsalmi) ja Kerimäellä (Raikuu), 41 Kerimäellä (Rauvanniemi), Erillinen Työkomppania 2 Punkaharjulla (Vaahersalo) ja Erillinen Työkomppania 4 Kerimäellä. 126. Erillinen Työkomppania linnoitti Puumalassa, ja Linnoituskorjauspajoista 7 toimi Savonlinnassa ja 14 Savonlinnassa ja Kerimäellä.

Sotaponnisteluista ja moraalisista syistä johtuen välirauhan aikainen pääpuolustuslinja nimettiin virallisesti 10.7.1944. Tuolloin sen nimeksi tuli Suomen Salpa. Tilanne muistutti kevättä 1940, koska työt jouduttiin laittamaan alkuun ilman valmiita suunnitelmia. Myös linnoittamiskauden päätös oli samanlainen, kuin väli-rauhan lopussa: työt jäivät kesken. Salpalinjan työmaat hiljenivät vuoden 1944 lopussa, kun linnoitusrakennuspiirit luovuttivat laitteet armeijakunnille. Rakentaminen vaihtui tämän jälkeen purkamiseksi, kun kestolaitteet tyhjennettiin ja kantakortteihin kirjattiin ”kalusto evakuoitu”. Työmaakylät ja varastoalueet hävisivät puolestaan huutokauppojen myötä. Osa rakenteista hävitettiin, ja osa siirtyi uusiokäyttöön. Linnoitteiden lisäksi tehdystä työstä maastossa muistuttavat enää kivimäet ja työmaakylien kiviset uuninpohjat sekä muutama säilynyt parakki.



LÄHDE

Jorma Hytönen–Martti Koponen Hanaa, sanoi Hanell – Jees, betonia, vastasi kapteeni Arimo – Salpalinjan linnoitustyöt Etelä-Savossa, inventointi- ja näyttelyjulkaisu, Saarijärvi 2014.
ALUEITA
Salpalinja, Puumalansalmi 1
Salpalinja, Puumalansalmi 2
Salpalinja, Puumalansalmi 3
Salpalinja, Puumalansalmi 4
Salpalinja, Puumalansalmi 5
Salpalinja, Puumalansalmi 6
Salpalinja, Puumalantie 1
Salpalinja, Puumalantie 2
Salpalinja, Kongonpää
Salpalinja, Punkkerimäki
Salpalinja, Purnunvuori
Salpalinja, Venessaari
Salpalinjan varustukset, Savonranta
KOHTEITA
Inkilä
Salpalinja, Jänniemi
Salpalinja, Kitulanniemen varustukset
Salpalinjan varustukset, Kukkeistensaaret
Salpalinjan varustukset Raikuussa
Sarsuinmäki