| paluu etusivulle tietoa palvelusta |
Etelä-Savon kulttuuriperintötietokanta |
| paluu etusivulle tietoa palvelusta |
Etelä-Savon kulttuuriperintötietokanta |
| KARTTAHAKU |
|
Hungerborg, Huutokallio ja Lutmitvuori – Savonlinnan kallioluonnon perinnäiset paikannimet |
| Jorma Hytönen/Savonlinnan maakuntamuseo, 16.3.2018 |
| Savonlinna perustettiin v. 1639 noin vajaat kaksi miljardia vuotta vanhoille kalliosaarille, joiden pehmyt ja helposti muotoutuva kiilleliuske ja -gneissi näkyvät jääkauden loppuvaiheessa muodostuneina silokallioina. Kallioista nimekkäin on Nälkälinnanmäki eli entinen Kirjastonmäki, joka tunnettiin ennen v. 1916 käyttöönotettua suomennosta nimellä Hungerborg. Nimen on sanottu viittaavan Ruotsin suurvalta-aikana 1600-luvulla valloittaman Liivinmaan (nyk. Viron) itärajalla sijainneen Narvajoen suun pieneen kaupunkiin. Se olisi legendan mukaan saanut Hungerburg-nimensä 1700-luvulla haaksirikkoutuneilta saksalaisilta kauppiailta, jotka eivät löytäneet rannikolta syötävää. Ruotsin hunger-sanaa on käytetty kuvaamaan vähempiarvoista paikkaa, mikä on tulkittu tarkoittaneen Olavinlinnan pientä linnoitusvarustusta – vastaavaa kuin Narvajoen suun Hungerburg (nyk. Narva-Jõesuu).
Kalliot ovat näkyvästi esillä ruotsalaisten maanmittarien Savonlinnaan 1640-luvulla tekemissä ja renessanssin ruutukaavaan perustuvissa regulointisuunnitelmissa. Niillä pyrittiin uudelleenjärjestämään spontaanisti syntynyttä kaupunkikuvaa säännönmukaiseksi, mutta kalliot määräsivät kuitenkin pitkälle rakennuspaikat. Oli kallioista hyötyäkin, kun niiden lähteistä saatavaa terveysvettä käytettiin 1800-luvulla sairauksien hoitoon. Savonlinnan piirilääkäri Peter Lindfors perusti v. 1836 tällaisen rautaoksiduulia, kloorikalkkia ja rikkipitoista vetykaasua sisältävän terveyslähteen Sääminkiin johtavan maantien varteen Haiskantaan (nyk. linja-autoasema, Tulliportinkatu 5). Kyseinen kallio tunnettiin myöhemmin nimellä Iso- eli Konstinkallio, koska se rajoittui Konstin perheen pihaan. Kaupungin kivimylly jauhoi kalliota pienemmäksi, kun linja-autoasema siirrettiin Asemantien (nyk. Brahentien) haaraan v. 1951. Lopullisesti kallio hävisi 1980-luvulla uuden linja-autoaseman tieltä. Kallioalue jatkui Pajakalliona 1950-luvun puolivälissä rakennetun postitalon (Olavinkatu 61, purettu v. 2014) seutuvilla, ja sen nimi johtui paikalla olleesta pajasta ja kiviveistämöstä. Rautatieasemalle päin kallio jatkui Asemankalliona, josta on jäljellä enää pieni jäänne nykyisen kirjaston eteläpuolella. Lapset laskivat mäkeä näiden kallioiden välillä vielä sodan jälkeen, koska liikenne Olavinkadulla oli vähäistä. Asuin- ja liikennerakentamisen myötä tasoittuneet ja hävinneet kalliot ovat vieneet mukanaan myös niihin liittyneet toiminnot. 1950-luvulla Koululahden pohjukassa, Lötjösen kanavan suulla olleen korkean kallion vieressä oli uimapaikka, ja nykyisen seurakuntakeskuksen (Kirkkokatu 17) viereisten kallioiden kupeessa talvehtivat liikemies Väinö Pelkosen tervahöyryt. Engmanin mäki ja viereinen Löfin eli Lyövin kallio Tottin- ja Linnankadun loppupäässä olivat oivia kiipeilypaikkoja ennen sotia. ”Kalliorinne nousee Tottinkadusta jyrkästi kuin seinä. Ihmeellistä, miten ketterästi Miettisen pihan ipanaikäisetkin kiipesivät jyrkkänousuista kallion kuvetta. Äidit vapisivat moista urheilua katsoessaan, mutta en usko, että putoamisia koskaan sattui. Kallionala jatkui rakentamattomana tonttina laivarannan suuntaan. Paikkaa kutsuttiin Löfin kallioksi, koska ainakin viereiset talot kuuluivat heille. – – Joskus kävi Löfin kallion heinikkoalueella joku lammas laitumella, mutta yleensä se oli autio ja tyhjä.” Kerttu Kupiainen, s. 58. Riihisaaren kalliot ovat pääosin entisellään, mutta saareen johtavan sillan vieressä veteen jatkunut silokallio jäi parkkipaikan täyttömaan alle 1950-luvun lopulla. Ennen täyttöä linnaan vietävät tavarat tuotiin autolla saareen, jonka kalliolta ne lastattiin veneeseen ja soudettiin linnan takaporttiin. Linnan iso vene mahtui juuri ja juuri kulkemaan Riihisaaren sillan alta, kun soutaja kyyristyi ja työnsi sillan reunamista venettä airolla eteenpäin. Usein kalliot nimettiin rakennuksen tai tontin omistajien mukaan kuten Kirkkolahden pohjukan Kirkonkallio ja vedenpuhdistamon luona oleva Raijankallio Vääräsaaren Kalliokadulla. Haislahden pohjukassa oli Saunankallio, joka sai nimensä K. J. Honkasalon omistamasta Rauhalan yleisestä saunasta. Kallio tunnettiin myös tontin omistaneen ja autokorjaamoa pitäneen Huopaisen kalliona. Sauna purettiin kesällä 1958, ja myöhemmin louhittu kallio ajettiin väliaikaiseksi työsillaksi Hopeasalmeen, kun kaupunki levensi Pitkääsiltaa. Heikinpohjan Huutokallio sai nimensä siitä, kun jouduttiin huutamaan soutumiestä salmen toiselta puolelta. Kyrönsalmen itäpuolella sijaitsee Ilokallionlahti, joka oli suosittu uimapaikka. Kallion nimitys lienee tullut v. 1926 Miekkoniemen esikaupunkialueelle valmistuneesta työväentalo Ilolasta. Nimitykset ovat myös muuttuneet. Savonlinna sai 1890-luvulla piispanistuimen, ja ensimmäinen piispa rakennutti linnansa kalliolle, jonka tuulimyllystä juontunut nimitys Myllymäki vaihtui Piispanmäeksi. Nimi on säilynyt käytössä, vaikka piispanlinna paloi syksyllä 1943, ja kallion laella toimii nyt lukio. Osa kallioiden nimistä tulee tapahtumista. Verkkosaaren pohjoisosan silokalliolla kalastajat kuivattelivat kesäisin verkkojaan, mutta talvisin saaren Taivaskallio oli lasten mäenlaskupaikka. Nimi juontunee siitä, että laskun jälkeen piti kiivetä taas ylös eli ”lähes taivaaseen”. Talvisalo muodostaa edelleen suuren kallioalueen, jonka Savontien puolella kalliolla on nimikin – Kaikuvuori. Suuriruhtinaskunnan aikaan paikka tunnettiin nimellä Lutmitvuori, jossa venäläiset sotilaat kuhertelivat naisten kanssa. Nimitys on väännetty venäjän sanasta rakastaa (ljubit’). Jonkinlaisena jatkumona työväki juhli sodan jälkeen vuoren tasanteella vappuna. LÄHTEET Toini Kurimon ja Raija Meklinin esitelmät sekä yleisön muistelukset "Savonlinna, kaupunki kallioilla" -esitelmä- ja muistelutilaisuudessa Savonlinnan Nälkälinnanmäen entisessä kirjastorakennuksessa 18.3.2017 (Euroopan kulttuuriympäristöpäivien teema Luontoon yhdessä). Toini Kurimon puhelinhaastattelu 27.2.2018, haastattelija Jorma Hytönen/Savonlinnan maakuntamuseo. Olli Vehviläinen, Savonlinnan kaupungin historia II, Savonlinnan kaupunki 1812–1875, Kuopio 1963. Olli Vehviläinen, Savonlinnan kaupungin historia III, Savonlinnan kaupunki 1876–1976, Savonlinna 1978. Kerttu Kupiainen, Kaupunki saarilla, Vaellusta pienessä kaupungissa mukulakivikatujen aikaan, Savonlinna 1978. Jorma Hytönen–Martti Koponen/Savonlinnan maakuntamuseo, Savonlinnan Riihisaaren rakennushistoriaselvitys, 2012. YLE:n www-sivusto, Matkalla Virossa, osa 3. Katoava Neuvostoperintö, (http://vintti.yle.fi/ohjelmat.yle.fi/matkalla_virossa/jaksot/osa_3.html), haettu 16.2.2018. Neil Taylor, Estonia, Bradt Travel Guide, 6. painos, 2010 Intia. Savonmaa 23.11.1943. |
| KOHTEITA |
| Ilola |
| Kalliokatu 3 |
| Nälkälinnanmäki |
| Riihisaari |
| Savola |
| Savonlinnan seurakuntakeskus |
ARTIKKELIHAKU