Eteläsavolainen maisema

Leena Lahdenvesi-Korhonen, ProAgria Etelä-Savo

Eteläsavolainen kallioperä on geologisilta piirteiltään monipuolinen ja vaihteleva. Se muodostuu pääasiassa happamista ja niukkaravinteisista kivilajeista. Maakunnan maiseman muotoja ja maisemakuvaa muovaavat etenkin eripaksuiset moreenimaat, koska kallioperä on suurelta osin moreenimaiden, moreenivaipan peittämiä. Moreenimaat näyttäytyvät enimmäkseen loivarinteisinä ja matalina mäkimaina. Etelä-Savo kuuluu luonnonmaantieteellisessä aluejaossa laajaan Järvi-Suomen alueeseen. Maisemamaakuntajaon (1992) mukaan Etelä-Savon maakunta jakautuu viiden maisemamaakunnan alueelle: Lounais-Savo, Suur-Saimaa, Savonselkä, Pohjois-Savo ja Pohjois-Karjala. Maakunnan pohjoisosille ovat tyypillisiä mannerjään liikkeen suuntaiset, luode-kaakkosuuntaiset, pitkät ja kapeat moreeniselänteet, drumliinit.

Etelä-Savon laajimmat drumliini- ja kumpumoreenikentät ovat keskittyneet erityisesti Pieksämäen, Kangasniemen, Mikkelin, Virtasalmen, Joroisten, Juvan ja Rantasalmen alueelle. Mannerjäätikön sulaessa noin 10 000 vuotta sitten jäätikköjoet kerrostivat soraa ja hiekkaa katkeileviksi pitkittäisharjuiksi, jotka noudattelevat Etelä-Savossa suurin piirtein samaa luode-kaakkosuuntaa kuin drumliinien muodot. Alueen lounais- ja kaakkoiskulmilla olevat laajat sora- ja hiekkaesiintymät kuuluvat laajaan Salpausselkien reunamuodostumaan. Toisen Salpausselän sora- ja hiekkakerrostumia ulottuu Heinolan eteläosiin ja Punkaharjun seudulle asti. Etelä-Savon maisemaa hallitsevat laajat ja sokkeloiset vesistöalueet. Jopa neljännes maakunnan pinta-alasta on vettä. Alueella on yli 4 600 vähintään hehtaarin kokoista järveä. Maakunnan länsipuoli kuluu Kymijoen vesistöalueeseen ja itäpuoli Vuoksen vesistöalueeseen.

Maaperän karuudesta johtuen alueen kasvistossa on suhteellisen vähän lajeja, mutta toisaalta maakunnassa esiintyy vaateliaitakin lajeja. Kasvistossa on runsaammin itäisiä ja eteläisiä aineksia. Levinneisyytensä länsirajoilla kasvavat mm. kangasvuokko, karjalanruusu ja vaivero. Etelä-Savon metsät ovat lähinnä tuoreen kankaan mustikkatyypin kuusikoita, mutta myös kuivahkot puolukkatyypin mäntykankaat ovat tavallisia. Harju- ja hiekkamailla metsät muuttuvat karummiksi, usein kanervaisiksi mäntykankaiksi. Lehtomaisia metsiä ja lehtoja on yleensä niukalti.

Ihmisen toiminnasta on erilaisia jälkiä Etelä-Savon maisemassa noin 8 000 vuoden ajalta. Vanhimmista, kivikauden ajan elämisen vaiheista on jäljellä vain irtonaisia esineitä, asuinpaikoille jääneitä aseiden, astioiden ja työkalujen osia, niiden valmistuksessa syntyneitä lastuja ja palanutta luuta. Asuinpaikat sijaitsevat muinaisella Saimaan rantatöyräällä, joka kiertää nykyisiä rantoja, mutta jopa satojen metrien päässä niistä. Komeimpia muinaisten asukkaiden ja kulkijoiden jättämiä jälkiä ovat rautakauden lopulla syntyneet muinaislinnat ja eri aikoina tehdyt kalliomaalaukset. Tunnetuin muinaislinnoista on Pisamalahden Linnavuori Sulkavalla. Muinaislinnoja on myös Mikkelin lähistöllä sekä Saimaan että Puulan rannalla.

Historiallisella ajalla, 1300-luvulta lähtien, on asumisesta ja asukkaiden toiminnasta jäänyt merkkejä maisemaan enemmän kuin esihistoriallisen ajan elämästä ja toiminnasta. Vanhimmat kulttuuripiirteet eivät kuitenkaan näy kokonaisina rakennuksina tai edes rakennusten osina, koska rakentaminen ja asuminen eivät aluksi olleet pysyviä. Kaskiviljelyn liikkuva asuintapa ja rauhattomat olot ovat suosineet jatkuvaa uudisrakentamista ja monia asuinpaikkojen muuttoja ennen kuin asutus vakiintui. Vesistöjen kulkukelpoisuus ja reittimäisyys on ohjannut pitkään ihmisten sijoittumista ja muovannut maisemaa sekä maalla että vesillä merkittävästi.

Pysyvää asutusta on yleensä ollut viljelyalueilla monia satoja vuosia. Kehitys on läpikäynyt erätalouden, kaskiviljelyn ja peltoviljelyn monet vaiheet. Pihapiirit ovat kasvaneet yhdestä hirsirakennuksesta jopa yli kahdenkymmenen rakennuksen ryhmiksi ja muuttuneet vapaamuotoisista säännöllisiksi, mutta keskenään erilaisten puu- ja kivirakennusten pihapiireiksi. Todella vanhat rakennukset ovat kuitenkin eteläsavolaisessa maisemassa harvinaisia.

Vanhimmat viljelyseuduilla säilyneet asuinrakennusten osat ovat 1700-luvulta, mutta usein nekin ovat jääneet myöhempien laajennusten sisälle. Vedenjakajaseudulla säilyi pitkään kaskikauden aikana kehittynyt rakennustapa, jossa monista harmaantuvista hirsirakennuksista muodostui vähitellen suurehko rakennusryhmä monine pihoineen mäen laen tuntumaan. Pihapiiriin kuului aikoinaan päärakennuksen lisäksi paljon erilaisia talousrakennuksia, aittoja, latoja, liitereitä, lampoloita, sikaloita, riihi, sauna jne. Useimmat niistä olivat hirsirakennuksia. Luonnonkivistä alettiin tehdä rakennuksia valtiovallan suosituksesta rakennuspuupulan kautena 1800-luvun alkupuolella.

Monet maaseudun asuinrakennukset Etelä-Savossa ovat saaneet pohjaratkaisunsa sotilasvirkatalojen mallistosta. Virkatalojen pihapiirit saattoivat olla säännöllisen muotoisia, mutta niissäkin rakennukset olivat ryhmittyneet eri pihojen ympärille vapaamuotoisesti. Erilaiset veistettyjen rakennusten tyypit kehittyivät 1800-luvun puoleenväliin saakka, sitten uudet rakennusmateriaalit ja kevyemmät tekniikat alkoivat vallata runsasta maatalouden rakennustyyppivalikoimaa. Rankarakenteiset ladot ja liiterit alkoivat ilmestyä pihoihin ja pelloille. Samaan aikaan alkoi yleistyä myös talousrakennusten ulkomaalaus. Vuoratut ja maalatut asuinrakennukset, suuret kivinavetat ja -tallit sekä pitkät aittarivit ovat tyypillisiä 1800-luvun lopun rakennuksia maakunnan agraarimaisemassa. Paikoitellen on nähtävissä tyylivaikutteita varsinkin laivareittien varsien huviloissa ja talojen sisustuksissa. Tuolloin yleistyi myös neliönmuotoinen, nurkista avoin piha rakennusten ryhmittelyn malliksi. Samoja rakennustapoja ja ihanteita käyttivät pienempien talojen rakentajat. Maakunnan maataloudelle ovat olleet tyypillisiä jopa monet kymmenet pientilat, torpat ja mäkituvat, joita rakennettiin suurempien talojen ja kartanoiden maille. Perinteiseen maatalouteen liittyi monien rakennusten lisäksi pieniä rakenteita, aitoja, portteja, koppeja, heinäkuivatukseen liittyviä telineitä jne. Ne ovat olleet lyhytikäistä ja pääosa niistä on jo kadonnut tai katoamassa. Piennarten kiviaitoja ja kiviröykkiötä on monin paikoin vielä tallella - samoin jonkin verran jo harvinaisempia, yksittäisiä kivisiä peltoja halkovia kujanteita ja karjateitä. Maatalouden muutoksissa ja sen koneellistuessa on pihapiirin rakennusten määrä vähentynyt ja karjarakennusten koko kasvanut. Monet nopeatkin rakennustapojen muutokset näkyvät eri aikojen uudisrakennuksissa ja korjauksissa.

Reittivesien varsien maisemiin ovat kuuluneet monet laivalaiturit, venevajojen ryppäät ja yksittäiset vajat, reittien viitat sekä monenlaiset alukset. Itse kulkureittejä varten rakennettuja rakenteita ja laitteita on erityisesti kanavilla. Vesimaisemien maa- ja kivirakenteet ovat säilyneet, mutta puurakennelmat ovat hävinneet lähes jäljettömiin. Kanavien rannat istutettiin alun perin jalopuin puistoiksi ja ne olivat puistokulttuurin edelläkävijöitä ja levittäjiä. Puistomaisia ja yhtenäisiä ympäristöjä on myös muissa liikenteen ympäristöissä monilla rautatieasemilla. Savon radan varren asemat ja pysäkit valmistuivat lyhyen ajan kuluessa aivan 1800-luvun lopulla. Niiden puistoista levisi lähiseuduille sekä koriste- että hyötykasveja.

Rantamaisemissa on toiminut myös vesivoimaa ja vesireittejä käyttänyttä teollisuutta. Vanhoista sahoista ja ruukeista on säilynyt joitakin rakennuksia ja rakennusryhmiä, useimmiten laitoksista on kuitenkin jäljellä vain raunioita, ehkä joitakin valokuvia ja yleensä paljon tarinoita.
Pienempien vesistöjen varsille syntyneistä laajemmista teollisuuden muokkaamista maisemista on hyviä esimerkkejä mm. Haapakoskella, Heinäveden Palokissa ja Mikkelin Kuomiokoskella. Maakunnassa on myös useita pienialaisia vesimyllyjen ympäristöjä.

Maakunta on ollut valtakuntien raja-aluetta pitkään. Sotien ja rajankäytien seurauksena on maastoon jäänyt jälkiä vanhoista rajalinjoista, rajakiviä ja rajalinjojen jäänteitä, mm. Pähkinäsaaren rauhan, Täyssinän rauhan ja Uudenkaupungin rauhan ajalta. Myös useat taistelupaikat ja puolustusvarustusten jäänteet kertovat näistä tapahtumista.

Eteläsavolainen maisema on rikas yhdistelmä ainutlaatuista luonnonympäristöä ja pitkää kulttuurihistoriaa. Jääkauden jäljet ovat erityisen hyvin nähtävissä maakunnassa, jossa maisema on voimakkaasti suuntautunut luode-kaakkosuuntaisiin harjanteisiin, maisema on vesistöisempää ja ehkä myös tasapainoisesti pienipiirteisempää kuin missään muualla Suomessa. Kaikki ihmisen työn jäljet eivät ole nähtävissä maisemassa. Muistitiedon osuus, paikkoihin liittyvät tapahtumat, tarinat ja henkilöt, muodostavat maakunnassa suuren osan kulttuuriperintöä. Suullisella perinteellä ja perimätiedolla on ollut vahva asema kaikessa toiminnassa, myös rakentamisessa.

LÄHTEET

Etelä-Savon maakuntaliitto (2001). Mikkelin seudun maisema-alueet, Täydennysinventointi 1999. Etelä-Savon maakuntaliiton julkaisu 47:2001.

Husa, Jukka ja Jari Teeriaho. 2007. Luonnon- ja maisemansuojelun kannalta arvokkaat kallioalueet Etelä-Savossa ja Päijät-Hämeen itäosassa. SYKE

Lahdenvesi-Korhonen, Leena (2013). Maakunnan parhaat maisemat. Etelä-Savon valtakunnallisesti ja maakunnallisesti arvokkaiden maisema-alueiden päivitysinventointi.

Wirilander, Kaarlo (1960). Savon historia III. Savo kaskisavujen kautena.

ALUEITA

Heinäveden reitin vesistömaisema

Frugård-Kotkatlahti -maisema

Kaitaisten viljelymaisema

Haukilampi

Kaskiin viljelymaisema

Vuorenmaan viljelymaisema

Muuramäki

Kyrönsalmen kulttuurimaisema

Punkaharju

Vilkaharju

Etelä-Savon kulttuuriperintötietokanta

Eteläsavolainen maisema