| paluu etusivulle tietoa palvelusta |
Etelä-Savon kulttuuriperintötietokanta |
| paluu etusivulle tietoa palvelusta |
Etelä-Savon kulttuuriperintötietokanta |
| KARTTAHAKU |
|
Historiallisen ajan muinaisjäännökset |
| Martti Koponen/Savonlinnan maakuntamuseo, 4.2.2015 |
| Historiallisen ajan kiinteiden muinaisjäännösten kirjo on laaja kattaen Ruotsi-Suomen suurvalta-ajan (1617–1721) kaupunkiarkeologiset kerrostumat Savonlinnan vanhassa kaupungissa, 1860-luvun nälkävuosien hautausmaan Savonrannalla tai nurmikon peittämän hautausmaan Mikkelin Kirkkopuistossa, Huutokosken ruukin rauniot Joroisissa, Kerimäen karsikkokivet, mäntykankaiden tervahaudat ja monenlaiset muut jäänteet ihmisten asumisesta ja elämisestä viimeisen lähes tuhannen vuoden aikana.
Muinaismuistolain (295/63) keskeinen periaate on, että muinaisjäännökset ovat kansallisomaisuutta, jotka on kulttuuri- ja tutkimusarvonsa vuoksi säilytettävä tuleville sukupolville. Kiinteät muinaisjäännökset ovat siis rauhoitettuja muistoina Suomen aiemmasta asutuksesta ja historiasta. Rauhoitus tapahtuu suoraan lain perusteella eikä edellytä erillisen rauhoituspäätöksen tekemistä. Kulttuuriperintöämme suojellaan myös muilla keinoin kuin muinaismuistolailla: maankäyttö- ja rakennuslain, kirkkolain ja rakennusperintölain avulla, mutta myös esimerkiksi kaavoituksessa, metsäsuunnitelmissa ja metsänkäyttöilmoituksissa. Irtaimien muinaisesineiden ja hylkylöytöjen osalta muinaismuistolaissa on mainittu, että laki koskee niitä, jos niiden voidaan olettaa olevan vähintään sadan vuoden ikäisiä. Mutta kiinteiden muinaisjäännösten suhteen ei vastaavaa ikärajaa ole: lain aikamääre on epämääräinen: ”muinaisilta ajoilta peräisin oleva”, ”muinainen”, ”muinaisaikainen”. Esihistoriallisten muinaisjäännösten osalta ongelmaa ei ole, vaan ne kaikki ovat muinaismuistolailla suojeltuja, mutta historiallisen ajan kohteiden osalta tilanne ei ole yhtä selkeä. Esihistoriallisen ja historiallisen ajan raja on varsin häilyvä. Historiallinen aika alkaa, kun ajanjaksolta on käytettävissä kirjallisia alkuperäislähteitä. Näin ollen eri puolilla Suomea siirryttiin esihistoriasta historialliseen aikaan eri aikoina, Itä-Suomessa vasta 1300-luvulla. Keskiaikaisia alkuperäislähteitä on kuitenkin erittäin vähän, ja arkeologia onkin tärkeässä osassa keskiajan tutkimuksessa. Etelä-Savon historiassa heijastuvat rajan siunaukset ja rajan kirot. Jo Ruotsin ja Novgorodin vuonna 1323 solmiman Pähkinäsaaren rauhan raja kulki alueen halki. Sittemmin raja siirtyi kauemmas itään, kunnes Turun rauha vuonna 1743 jakoi maakunnan jälleen Ruotsin ja Venäjän kesken. Eräs vanhimpia esimerkkejä rajaseudun levottomuuksista ovat Orivirran saartona tunnetun linnakkeen rauniot Savonrannalla. Pyyveden ja Paasselän väliselle Linnosaarelle lienee pystytetty linnake jo pian Olavinlinnan rakentamisen alettua, 1400-luvun lopulla tai 1500-luvun alussa, ja tiedetään, että kasakat ja karjalaississit tuhosivat sen yllätyshyökkäyksessä vuonna 1592. Linnoitus rakennettiin 1650-luvulla uudelleen, kunnes se Turun rauhan jälkeen jäi raunioitumaan. Sittemmin puolustusvarustuksia on kaivettu ja kasattu erityisesti Kustaan sodan aikana vuosina 1788–90 ja ensimmäisen maailmansodan aikana, jolloin venäläiset tekivät laajoja linnoitustöitä saksalaisten hyökkäyksen varalle. Yksi puolustuslinja kulkee Etelä-Savon kautta Savonrannalta Oravin, Kallislahden ja Juvan kautta Mäntyharjulle. Ensimmäisen maailmansodan aikaiset ja sitä vanhemmat varustukset ovat muinaismuistolailla suojeltuja – toisin kuin maakunnan itäosien lukuisat viime sotien aikaiset Salpalinjan varustukset. Salpalinja ei kuitenkaan ole suojelun ulkopuolella, vaan esimerkiksi maankäytön suunnittelussa niiden historiallinen merkitys huomioidaan maankäyttö- ja rakennuslain nojalla. Rajan lisäksi vesistöt ovat maakunnalle luonteenomaisia. Järvet ja joet ovat tarjonneet sekä elatusta että kulkuväyliä. Perinteisestä kalastuksesta muistuttavat muun muassa rantojen liistekatiskat – pohjaan pystyyn lyödyistä kapeista puukaistaleista tehdyt pyydykset. Vuoksen vesistön vilkkaasta vesiliikenteestä kertovat esimerkiksi Puumalan Mammosenjärven ommellun veneen (jossa laitalaudat ommeltiin toisiinsa kiinni puunjuurilla) hylky 1400–1500-luvulta ja lähes sata muuta tunnettua hylkyä, mutta myös muun muassa ikiaikaiset veneenvetopaikat kapeiden kannasten poikki, kanavat, vanhat valkamat, laiturien kiviarkut, kummelit ja merenkulkijoiden rantakallioihin tekemät hakkaukset. Jo ammoin autioituneen torpan kivijalka ja uuninraunio, pihapiirin kaivo ja sortunut saunankiuas saattavat vielä löytyä 1640-luvun maakirjakarttojen avulla. Vanhojen karttojen avulla on mahdollista hahmotella asutuksen ja viljelyn muuttumista, löytää talonpoikien arjesta kertovia sammaloituneita kiviaitoja ja kaskiröykkiöitä, joihin on kivisiltä kaskipelloilta kasattu kiviä pois. Ne ovat samalla tavalla suojeltuja kuin Ristiinan Brahelinna, jota kreivi Pietari Brahe alkoi rakennuttaa vuonna 1646 laajan läänityksensä hallintokeskukseksi. Vain sata vuotta myöhemmin Brahelinna oli jo rappeutunut, mutta jäljellä olevat kivimuurit ovat yhä vaikuttava muisto ”kreivin ajasta”. |
| ALUEITA |
| Orivirran saarto |
| KOHTEITA |
| Turun rauhan rajapaalu, Simanala |
| Huutokosken ruukki |
| Venäjänkosken taistelupaikka |
| Stedingkin puolustusvallit |
| Brahenlinnan rauniot |
| Naulasaaren rajakivi |
| Olavinlinna |
| Orivirran saarto |
| Rajamerkki, Paljakanvuori |
| Kustaa III:n sodan aikainen hautapaikka, Porilaisten hauta |
| Kustaa III:n sodan aikainen hautausmaa, Sairalanmäki |
ARTIKKELIHAKU